torstai 30. tammikuuta 2014

Ensihoitaja tänään - ja toivottavasti vielä huomennakin


Työterveyslääkärini soitti röntgenkuvistani ja patisti huomenna hakemaan lisää sairaslomaa kun kinttu on edelleen kipeä. Samalla hän kirjoittaa uuden lähetteen röntgeniin, kun kaikkia tarpeellisia kuvia ei ollutkaan jostain syystä otettu... Katsotaan vielä se kuva. Jep jep. 

Katsoin eilen illalla telkkaria ja nautin rauhasta kun tyttö nukkui ja kaljupäinen herrakin oli töissä. Kissatkin torkkuivat vieressä sohvalla. Täydellistä telkkarihetkeä häiritsi vain järkyttävä repiminen polvessa. Bakerinkysta pullottaa polvitaipeessa ja lumpiossani tapahtuu jotain mystistä.

Yön jäljiltä jalka oli hyvä ja ajattelin jo innoissani, että tästä se paraneminen nyt alkaa! Liikuin kotona pesten pyykkiä ym. kevyttä (en siis nostellut edes mitään tai tehnyt mitään kiertoliikkeitä tai äkkinäisiä liikkeitä polvella). Noh, kaksi tuntia sitä kivutonta iloa sitten kestikin. Syvääkin syvempi huokaus.

Hermot menee tämän polven kanssa! Eihän tämä ole tätä menoa työkuntoinen ikinä! Ja vaikka kuinka olisinkin työhöni leipääntynyt, ajatus siitä etten voisi enää ensihoitajan hommia tehdä, suututtaa suunnattomasti. En koe itseäni sairaanhoitajana (vaikka minulla sekin koulutus on) enkä näe itseäni todellakaan missään sairaalassa juoksemassa pää kolmantena jalkana, jossa omilla aivoilla ajattelu on kiellettyä koska et ole lääkäri, yhtään potilasta et ehdi hoitamaan niin hyvin kuin haluaisit, töissä pitäisi käydä melkein joka päivä 8 tuntia ja olla jumissa neljän seinän sisässä. Ei kiitos. Alaa voisin vaihtaa jos tietäisin mitä muuta haluaisin tehdä ja saisin vielä työstäni vähintään saman palkan. Mutta kun en tiedä (tai voisinhan minä valokuvata työkseni, mutta siihen uraan pelkkänä leipätyönä on hiukka matkaa...)

Vaikken nykyisestä työstäni eläkkeelle aiokaan jäädä, en halua pakolla vaihtaa alaa tai työtehtäviä. Kaikesta huolimatta tykkään työstäni vaikken siinä koe tarpeeksi hyvä olevanikaan ja välillä ottaa aivoon niin paljon että tekisi mieli ottaa loparit. Silti siinä on sitä jotain. Työ on itsenäistä, saan tehdä töitä käsilläni ja oikeiden ihmisten ja asioiden parissa enkä vain teoreettisesti jossain työpöydän takana paperipinojen keskellä, mistä käsin et lopulta koskaan näe edes käytännössä työsi tuloksia. 

Kuulostaa kliseiseltä ja suoraan ensihoitaja-amk:n pääsykokeiden haastattelurepliikiltä, mutta saahan siitä hyvän fiiliksenkin kun pystyy toista ihmistä auttamaan. Vaikkakin auttaisit vain sen kaatuneen mummukan lattialta takaisin sänkyyn tai kun käyt kuuntelemassa sitä samaa juoppoa kolmannen kerran saman viikon aikana. Se työ ei ole ihan sitä, mitä mediassa annetaan ymmärtää: suurin osa ensihoitotehtävistä on kiireettömiä tehtäviä ja sisältää kaikkea muutakin kuin pelkkiä kolareita ja piipaa-ajoa.

Muistan sen fiiliksen lukioaikoina kun minulle valkeni, että haluankin isona ensihoitajaksi ja pääsinkin kouluun. Tiesin satavarmasti mitä haluan isona tehdä. Muutaman vuoden työtä tehneenä en aina ole ihan varma, että onko tämä duuni se, mitä todella haluan tehdä loppuikäni. Nyt taas puolikuntoisena tajuaa, että kyllä se ehkä sitten kuitenkin on se minun juttu enkä siitä halua luopua. Ihmisten kuullessa ammatistani olen kuullut kerran jos toisenkin kommentin "sinä näet varmasti töissä paljon kaikkea!" Kyllä näen, ja haluan nähdä sitä myös lisää. 

Näihin sanoihin ja tunnelmiin - ja huomenna lääkäriin.
 
Ps. Jotain hyvää tässäkin päivässä: sain perunalaatikon vihdoin maalattua loppuun! Nyt vielä se saha jostain ja hyllyihin maalipinta ja eikun hyllyt paikalleen!

4 kommenttia:

  1. Voi että tota siun polvea!! Toivottavasti nyt rupeis helpottamaan!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan! Kaikki kotokonstit on jo koitettu: treeni, lepo, särkkärit, kuuma/kylmä, polvituki... Alkaa keinot ja hermot loppua :(

      Poista
  2. Voi ei :( ootko jo fysioterapiassa käynyt..niillä tuntuu riittävän ohjeita jos mihin, kun vaan vaivan laatu on selvitelty... hyvä kirjoitus ensihoitajan työstä kuitenkin. Paranemisia polvelle, voin vaa kuvitella mille tuntuu saikkuilla :(

    VastaaPoista
  3. Kiitos :) Alkaa olla iha hanurista koko saikkuilu, inhottaa soittaa töihin etten tuu, oon aina ollu tosi huono jäämään pois töistä ja sit on koko saikun huono omatunto et oonks mie nyt oikeesti kipee... Oon saanu jumppaliikkeet ja toisen jalan rustopehmentymä-vaivat on ainaki menneen talven lumia ihan liikunnan ja treenin avulla ja siinä pysyy lumpiokin paikallaan, mutta tähän toiseen ei tunnu auttavan mikään :( Täytynee mennä fyssarille uusien neuvojen ääreen jahka saadaan lopullinen selvyys mikä polvea vaivaa.

    VastaaPoista

Mukavaa, että vierailit blogissani. Kommenttisi ovat tervetulleita :)