sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Saana


Kesken kaiken sisustelun ja remontoinnin vien teidät hetkeksi matkalle Lappiin ja osaksi yhtä elämäni hienointa kokemusta - Saanatunturin huipulle. Monet ovat vuosien varrella kysyneet, mitä menemme Lappiin tekemään. En ole kovinkaan usein kuullut kenenkään kysyvän ulkomaille lähtiessäni, mitä minä sinne menen tekemään. Noh, tässä juttu eräästä tekemisestä, joka on muuttunut haaveesta todeksi viimeisen parin vuoden aikana. Patikointi. Tällä kertaa patikoin Saanalle. 

Saanatunturi kohoaa aina 1029 metriin merenpinnan yläpuolelle. Kilpisjärven kylä itsessään on jo 480 metriä merenpinnasta, joten Saanatunturi kohoaa Kilpisjärven yläpuolella 566 metriä. Saanan rinteiden kalkki mahdollistaa monien harvinaisien tunturikasvien, esim. lapinvuokkojen kasvun. Saanan Kilpisjärven puoleinen rinne on ollut luonnonsuojelualueena jo vuodesta 1988 (hyvä vuosi...). Lumet tunturista sulavat yleensä kesä-heinäkuussa. 





Kilpisjärvellä on paljon erilaisia ulkoilu- ja vaellusreittejä sekä Mallan luonnonpuiston alueella että Saanan ympäristössä. Yhtenä reittinä on Saanan polku joka vie Saanan huipulle asti. Reitti on edestakaisin kahdeksan kilometriä, Saanan ympäri Saanajärveltä koukaten 12 kilometriä. Saanan polku lähtee Retkeilykeskukselta ja se on hyvin opastettu. Yritin itse talsia Saanajärven reittiä, mutta opasteet muualta kuin Retkeilykeskukselta olivat melko olemattomat. Niinpä ajoin auton Retkeilykeskuksen pihaan ja lähdin siitä kipuamaan kohti huippua. 

Ensimmäinen osio ennen portaita oli tunturikoivikkoa, jossa oli kivistä polkua ja pitkospuita. Luontopolun varrella oli infotauluja, joita lueskelin. Todellisuus iski vasten kasvoja, kun yhdestä taulusta lueskelin koivunrungossa kasvavasta sammaleesta. Sammal ei viihtynyt lumivaipan alla, joten sen kasvusta pystyi katsomaan lumirajan. Niinpä tutkailin hiukan tunturikoivuja. Sammal alkoi kasvaa pari metrisissä puissa vasta puolessa välissä runkoa! Lunta siis todella on metrin verran. 




Portaiden alusta Saanan huipulle oli matkaa 3,5 kilometriä. Portaat olivat jyrkät  (luonnollisesti) ja niissä ei ollut kaiteita. Lähdin kapuamaan ylöspäin. Maisemat olivat upeat! Jossain vaiheessa vilkaisin alas ja minua alkoi kieltämättä pelottaa. Miten uskaltaisin tulla rappuja alas?! Hetken jo mietin vakavissani, etten nouse tämän ylemmäs, koska ei ole mitään takuita, että uskaltaisin tulla alas. Päätin, että helvetti jos olen tänne asti tullut niin kiipeän todellakin loppuun asti, mietitään alastuloa sitten joskus!



Ja onneksi jatkoin matkaa. Portaat menivät yllättävän kivuttomasti ja välillä piti tietenkin räpsiä kuvia. Tunturissa oli paljon muitakin patikoijia. Nykyajan ihmiset ovat melko kummallisia. Ihmiset puuttuvat toisten asioihin helposti, naapurin tervehtiminen on kiellettyä, käytöstavat ovat unohtuneet, ihmiset päivittelevät kaikkia elämän epäkohtia Facebookissa - ja päivitys tuntuu lähtevän niinkin pienestä, jos joku sattuu ajamaan vääränmerkkisellä autolla ohi - ja ihmiset ovat monesti hyvin itsekkäitä. Jaksankin aina ihmetellä, miten luonnossa ihmiset ovatkin mukavia, iloisia, ystävällisiä, hyväntuulisia ja avuliaita. Tai ei se oikeastaan yllätä yhtään. Luonto tekee ihmeitä. Ehkä ihmisten pitäisi liikkua luonnossa enemmän... Ehkä kaikkein ihanin ja mieleenpainuvin persoona tunturissa oli 74-vuotias iloinen ja rempseä mummeli, joka pyysi eräältä nuorelta mieheltä apua, että saisi otettua selfien itsestään :) Tuollainen supermummo minäkin haluan olla sitten 50 vuoden päästä!









Luulin monta kertaa tulevani huipulle kun huomasin taas kumpareen takaa matkan vain jatkuvan kohti taivasta. Luovuttaminenkin taisi käydä jo mielessä kun kuulin, että matkaa oli vielä kilometri ja olin jo vakuuttunut, että olen perillä. Ymmärrän nyt, kun lapsi utelee monesti matkan aikana "ollaanko jo perillä". Tuo sama kysymys kävi itselläkin pariin otteeseen mielessä. 

Huipulle pääsin lopulta ja olin kyllä hyvin tyytyväinen, etten ollut antanut pelon rappusten alaskapuamisesta käännyttää minua takaisin. Muuten tämä olisi jäänyt minulta näkemättä. Ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Maisemat olivat jotain aivan uskomatonta. Tuuli ulisi ja vieraskirja meinasi lentää taivaisiin kun siihen oman puumerkkini rustasin, mutta aurinko paistoi, hymyilytti ja hyvä ettei silmänurkka kostunut. 




Alastullessa polvia vihloi niin vietävästi, mutta hymy ei silti hyytynyt. Ei edes niissä hiton portaissa. Ei ne enää pelottaneetkaan yhtään. Tämä oli huippua! 






2 kommenttia:

  1. Hmm, Kilpparilta olen kyllä lähtenyt monesti Haltin suuntaan, mutta jostain syystä Saana on jäänyt kävelemättä. Ehkä käyn siellä seuraavalla kerralla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti käydä :) Itse en ole vielä Haltille päin tallannut, mutta jospa seuraavan kerran :)

      Poista

Mukavaa, että vierailit blogissani. Kommenttisi ovat tervetulleita :)